Asunnon sisustaminen on todella raastavaa puuhaa. Värien, sävyjen ja huonekalujen tyylitteleminen on aikaa vievää ja harvoin kovin ekologista. Punavuorelaisessa sisustuskaupassa törmää elämän paradokseihin. Kauppa on täynnä uutta vanhannäköistä tavaraa, jotka ukki on jo kauan sitten lyönyt takkaan talon lämmikkeeksi. Eipä ukki olisi taloa lämmittänyt rojulla, mikäli olisi tiennyt, että naulakosta joku hullu maksaa vielä 150e. Maalille ja puulle kertyy hintaa. Harvoin osakekaupasta saa sellaisia tuottoja.

Valkoinen nostalgia on olemukseltaan juuri ekokonservativismia. On ikävä vanhaan ekologiseen elämäntapaan, jonka kulutuskulttuuri ja -yhteiskunta on murtanut alleen. Paradoksaalista on se, että tästä rauhoittavasta fiiliksestä, paluusta 50-luvulle saa maksaa maltaita.Olohuoneen sohvalla on kiva rauhoittua ja katsella kun seinät puhuvat perinnettä. Perinne kiehtoo meitä, juuri sen perinteen vuoksi, vaikka kalusteissa ei ole mitään vanhaa, emme välitä siitä. Eipä elokuviakaan katsellessa kiinnitä huomiota siihen, että eihän tämä ole totta, vaan ohjaajan tuottamaa fiktiota.

TaloudellisestaTaloudellisesta näkökulmasta on harmittavaa, että sisustuskaupat ovat ottaneet kirpputorin roolin, ja taas kirpputorit ovat täynnä kellastunutta lastulevyä. Uusvanhat kalusteet valmistetaan Puolassa ja Kiinassa, niitä suunnitellaan Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Miksi ihmeessä Kiinassa pitäisi tehdä suomalaista valkoista maalaisromantiikkaa? Mihin on hävinnyt suomalaisten taito tehdä kaunista?

Paperiteollisuus lipuu Suomesta ulkomaille, mutta onneksi teollisuus ei voi viedä metsiä mennessään. Puutahan täällä Suomessa riittää. Uskon että taito ei ole mennyt. Suomessa on lukuisia käsityöläisiä jotka verstaannurkassa tuottavat ja entisöivät maalaisromantiikkaa. Markkinointi ja tuotteistaminen tulisi saada uudelle tasolle. Aalto-yliopiston tulisi panostaa siihen, miten käsityöläisperinnettä voidaan teollistaa ja tuottaa. Näin saataisiin eräänlaisia ekokonservatiivisia viherkaulustyöpaikkoja.